Jarmo Laitinen on suomalaisen koripallon Hall of Fame-legenda. "Jarkilla" on pitkän pelaaja- ja valmentajauran tuoma rautainen kokemus arvioida koripalloa eri näkökulmista.
Jo useamman vuosikymmenen ajan ovat ikämieskoripalloilijat kokoontuneet hauskanpitoon ja pelaamaan kesä-heinäkuun vaihteessa Savonlinnaan. Itsekin olen ollut mukana noissa karkeloissa jo noin 30 vuoden ajan ja aina on ollut hauskaa.
Ajan kulun on vuosien mittaan oppinut tulkitsemaan puheenaiheista. Kun nuorempana iltapuheet pyörivät yleensä raikkaiden juomien ja naisten ympärillä, nykyään puhutaan enemmän verenpaineesta ja diabeteksesta.
Mutta yksi aihe on melko ajaton. Kun puhutaan koripallosta, tuntuu siltä, että ennen kaikki oli paremmin. Tyhjiä lonkero- ja olutpulloja siirretään pöydässä ja todistetaan, kuinka -60-luvulla Kasi ja Kalifornia rikkoivat kaikenlaiset puolustukset ja ”olisivat pysäyttämättömiä tänäänkin”.
Nämä keskustelut kuuluvat kuitenkin samaan sarjaan kuin useat väitteet Hans Roslundin Factfulness -kirjassa. Roslund osoittaa tilastojen avulla, ettei maailma ole oikeastaan ikinä ole ollut paremmassa kunnossa kuin nykyään.
Roslundin voisi tuoda joku ilta Savonlinnaan luennoimaan aiheesta – koskaan asiat eivät ole olleet paremmin kuin nyt.
Ammattilaisuus
Suurin
kehitys on ollut lajin ammattimaistuminen. Itse muistan aloittaneeni
1970 silloisessa Mestaruussarjassa 16-vuotiaana HNMKY:ssä. Tuolloin
joukkueella oli kolmet harjoitukset viikossa: tiistaisin Urheilutalolla,
jossa myös pelattiin ottelut sunnuntaisin sekä torstaisin ja
perjantaisin Vuorikadun yläkerrassa, jonne ei ole taidettu tällä
vuosituhannella päästää kuin minipoikia salin koon takia. Lisäksi
lauantaisin oli vapaa vuoro mutta sinne ei päästetty junioreita sillä
silloin pelattiin ”tosi kovaa.”
Joukkueessamme oli 2 pelaajaa yli 190 cm ja yksi, joka pystyi donkkaamaan. Nykyisin noilla mitoilla varustettu joukkue taitaisi kuulua B-junioreiden SM-sarjaan tai jopa vuotta nuorempiin, alle 15-vuotiaisiin. Siitä huolimatta tuo HNMKY:n joukkue oli Mestaruussarjassa mitaleilla. Ja kauden pituus oli 18 ottelua. Ei play-offeja, ei loppusarjaa, joka kuitenkin keksittiin muutaman vuoden kuluttua.
Noihin aikoihin ei ollut ammattilaisia, ei valmentajina ei pelaajina. Kari Liimo kyllä valittiin yliopistosta NBA:aan , mutta ei voinut lähteä, koska se olisi tuhonnut hänen amatööristatuksensa. Tuohon aikaan amatööristatus oli kunnioitettu asema.
Harjoittelu
Tietysti osa pelaajista teki jo tuolloin omatoimista harjoittelua, mutta todella kaukana oltiin niistä tuntimääristä mitä nykyisin jo lukioikäiset pelaajat harjoittelevat.
Ja nykyään harjoittelu on monipuolista ja ympärivuotista. Itse muistan aikoja, jolloin alkukesästä juostiin pitkiä lenkkejä ja kesän edistyessä juoksu muuttui lyhyemmiksi intervallityyliseksi vedoiksi. Hyvin muistan Petteri Petersenin kertomuksen noilta ajoilta: ”Samperi, Hyvinkään Tahko oli keksinyt aivan uuden ja mullistavan tavan kesäharjoitteluun. Ne oli juossut koko kesän erilaisia ylämäki- ja alamäkijuoksuja, mutta kun syksyllä tulivat saliin niin peli ei kulkenut lainkaan. Samperi huomasivat kai vasta salissa, että koriskenttä oli ihan tasainen.”
Punttisalit oli jo keksitty, mutta eivät olleet kovin yleisiä. Penkkipunnerrus ja syväkyykky tiedettiin, kaikki muu oli aivan hebreaa.
Nykyinen 1B lähellä 70-luvun alun Mestaruussarjaa
Itse olen ollut nyt muutaman vuoden mukana 1B-divisioonan peleissä ja harjoituksissa. Jo lyhyellä vilkaisulla näkee, että nykyisellä kolmanneksi korkeimmalla sarjatasolla on paljon nuoria pelaajia, jotka ovat urheilullisuudessaan ja pallonkäsittelyssään parempia kuin 70-luvun alun mestaruussarjapelaajat. Esimerkiksi viime kauden 1B-mestari Honka olisi ihan kevyesti pystynyt pelaamaan 70-luvun alun Mestaruussarjassa.
Nykyisessä 1B:ssä taitaa olla jo enemmän 2-metrisiä pelaajia kuin aikoinaan mestaruussarjassa, donkkaavia pelaajia on jo paljon enemmän ja kaikki joukkueet pelaavat paljon monipuolisempia hyökkäyskuvioita kuin aikoinaan. Ja kuitenkin 1B on todella kaukana nykyisestä Korisliigasta.
Ammattilaiset valmentajina
70-luvulla jokainen valmentaja oli oto-valmentaja, päivällä tehtiin 8 tuntinen työpäivä tehtaalla, konttorissa tai myyntihommissa, illalla pidettiin treenit. Päästiin vähällä suunnittelulla ja scouttiin riitti tieto, että ”Niisku heittää kaukaa ja että Uolevi heittää vain oikein käden hookia.”
Nykyisin jokaisella liigajoukkueella on päätoiminen valmentaja ja muutama osapäiväinen apuvalmentaja ja fysiikkavalmentaja. Videopalavereissa istutaan useasti ja kaikista tulevista vastustajista on kasa videoklippejä. Tiedetään, mennäänkö scriinit ala- vai yläkautta, vaihdetaanko ne tai käytetäänkö jotain muuta tapaa puolustaa. 70-luvulla muistan nähneeni korista filmiltä vain kerran, kun Petteri Petersen oli raahannut jostain hirveän kokoisen kelanauhurin ja valtavan kokoisia keloja, joilta näkyi rakeisena joku Knicksien peli.
Pelkästään harjoitteluun viikottain käytetty tuntimäärä on suunnilleen kolminkertaistunut, otteluiden määrä on lähes kolminkertaistunut ja valmentajien työtunnit ovat lähes kymmenkertaistuneet.
Rekrytoinnissa näkyy maailman kehittyminen
Itse vielä muistan 70-luvun lopulla, kun itse pelasin Tampereella, että ulkomaalaisten pelaajien scouttauksen ei ollut oikein muuta tapaa kuin luottaa jonkun sanaan tai mennä Suomalaiseen Kirjakauppaan hankkimaan muutama Sports Illustrated ja katsomaan löytyisikö tietoja joistain hyvistä pelaajista.
Videoiden yleistyminen 80-luvulla oli käänteentekevää, agenttien suurimmat narutukset pystyi välttämään. Kun sitten siirryttiin cd- ja dvd-formaatteihin, taloyhtiön roskavarastotkaan eivät joka vuosi täyttyneet isoista mustista jätesäkeistä, muutama kaupan muovikassi riitti tyhjentämään kauden varastot.
Suurin muutos scoutissa kuitenkin syntyi netin myötä: oikeastaan kaikki asiat on nyt tarkistettavissa ja pikku hiljaa kömpelöt videot ja dvdt siirtyivät historiaan, kun minkä tahansa pelaajan pystyi analysoimaan netin striimeistä ja googlettamalla. Monen huume- tai raiskaustuomion saaneen lahjakkaan koripalloilijan kansainvälinen ura on kaatunut netistä löytyneeseen infoon.
Olosuhteet
Olosuhteissa olemme edelleen kaukana jääkiekosta, joka oli kuitenkin suunnilleen samantasoinen laji vielä 60-luvulla. Jääkiekko osasi rakentaa olosuhteet ja eteni nopeasti. Koripallokin on edennyt, mutta hitaammin. Mutta vielä 70-luvun alussa Mestaruussarjaa pelattiin melko alkeellisissa oloissa. Kotkassa muistan tilanteita, että täydessä hallissa sivurajat sai suorittaa niin että vain toinen jalka oli pelikentän ulkopuolella toinen pelikentällä, koska katsomon ensimmäinen penkkirivi oli vain 20 senttiä pelirajojen ulkopuolella. Ja sivurajalta oli ihan turha yrittää nopeaa leikkausta korille, kotikatsomo piti joko reidestä tai housun kauluksesta kiinni ja otti vauhdin pois.
Nokialla pelattiin salissa, jossa koko toisen sivun päällä noin 1-2 metriä sivurajojen sisäpuolelle ylettyvä katsomo, alle 3 metrin korkeudessa. Siltä laidalta oli mahdoton syöttää sivurajaa muuta kuin lattian kautta ja samoin kaukoheitto yli 4 metrin matkalta olisi osunut kattoon.
Samoin Tapiolan yhteiskoulussa (tuolloin Hongan kotikenttä) kattorakennelma oli akustisista syistä moniulotteinen. Tuona aikana ei tunnettu 3 pisteen heittoa eikä juuri kukaan noilta etäisyyksiltä heittänytkään, mutta Hongan kakkosvahvistus Bob Petties oli aikaansa edellä ja heitteli ”kolmosia”, jotka usein pysähtyivät katon rakenteisiin.
Jääkiekon olosuhteita emme ole onnistuneet itsellemme rakentamaan, mutta aika paljon on parannusta tapahtunut 70-luvulta.
Kansainvälisiä kokemuksia jo nuorena
Yksi suuri muutos vuosien mittaan on ollut kansainvälinen kanssakäyminen varsinkin nuorissa ikäluokissa. Nykyiset nuorten maajoukkuepelaajat ovat hyvin usein pelanneet aikuisikään tulessaan yli 50 nuorten maaottelua sekä useiden vuosien ajan kymmeniä kansainvälisiä pelejä Baltiassa ja Euroopassa. Useilla alle 20-vuotiailla nuorilla pelaajillamme on reilusti yli 100 kansainvälistä peliä aikuisikään tullessaan. Vastaavasti Kari Liimo pelasi koko uransa aikana 6 nuorten maaottelua ja Ville Vainiokin vain 10. Ennen vanhaa, ”niinä hyvinä aikoina”, kansainvälisiä pelejä ei vaan ollut. Ja Liimo ja Vainio olivatkin kuitenkin jopa Euroopan tasolla aivan terävintä huippua.
Itse laji salissa viivojen välissä on sekin muuttunut valtavasti. Mutta se on jo ihan eri kirjoituksen arvoinen aihe.
Jarmo Laitinen
Kommentit
Lähetä kommentti