tiistai 30. elokuuta 2016

Koripalloa maapallon toisella puolen, osa V: Vuoristorataa


Paljon on tapahtunut viimeisen parin viikon aikana, sekä positiivista, että negatiivista. Lähdetään purkamaan vaikkapa näin clubi puolelta. Viime keskiviikkona saatettiin aussie hoops päätökseen. Aussie hoopshan on siis täkäläinen AKL toimintaa vastaava viritelmä. Eli missä nämä kaikkein nuorimmat pelurit aloittavat, kun varsinaisia seurajoukkueita ei vielä ole tarjolla.


Aussie Hoops

Aussie Hoopsista voi olla montaa eri mieltä. Ehdottomasti positiivisia puolia on lasten määrä ja hyvä energia millä sitä hommaa tehdään. Puitteet ovat olleet hieman vaihtelevat, aina löytyy loistavia kenttiä, mutta välillä on ollut vaikeuksia löytää sopivan kokoisia koreja. Se on muutenkin pistänyt silmään täällä, yhdelläkään koululla tai muussa salissa en ole nähnyt suomesta ah niin tuttuja veivattavia sivukoreja.

Parantamisen varaa taasen löytyy, riippuen siitä mikä touhun tarkoitus on. Mikäli tarkoituksena on toimia vain lapsenvahtipalveluna, niin hommahan hoituu mainiosti. Itse kuitenkin koen, että tällaisella järjestelmällä pystyttäisiin saavuttamaan jotain muutakin, kuin helpottamaan vanhempien taakkaa ja tutustuttamaan lapset koripalloon. Väittäisin, että mahdollisesti jopa tärkein tavoite mitä tällä pystyttäisiin saavuttamaan, olisi tutustuttaa lapset joukkueessa toimimisen periaatteisiin. Tarkoitan tällä siis esimerkiksi kykyä kuunnella pillin vihellyksen jälkeen, sekä muiden joukkuetoiminnan, että koripallon pelisääntöjen noudattamista.

Toinen selkeästi silmään osunut asia, ei vain tästä toiminnasta vaan clubi toiminnasta yleisesti on harjoitustapahtumien ja roska ruuan yhdistäminen. Näin viimeisen Aussie Hoops kerran kunniaksi tarjolla oli karkkia, leivoksia tms. ja toki yksi tapahtuma on asia erikseen, mutta sama on toistunut muun muassa clubin järjestämällä koripallo leirillä, jossa pizzaa syötiin harjoitusten välissä. Olen jopa nähnyt ottelun jälkeen tarjoiltavan karkkeja lapsille. Mitä tällainen herkkujen yhdistäminen urheiluun tarkoittaa, sitä en tiedä, mutta uskallan epäillä että se on paras kasvatus ratkaisu. Toisaalta se varmistaa jossain määrin sen, että lapsi antaa positiivista palautetta seurasta vanhemmilleen, mutta millä hinnalla. Itse koen kyseisen menettelyn olevan vähintäänkin hieman eettisesti epäilyttävää.



Viimeisten treenien ruokatarjoilua…

Mainitsin Viime keralla myös clubin kautta valmentamani ryhmän pelaajia. Valitettavasti clubin ”kilpa-kausi” loppui, josta seurasi kaksi asiaa. Ensinnäkin kauden päättäjäiset, joista jäi mieleen seuraavat pari huomiota. Kuten jo arvata saattaa, tarjolla oli pizzaa, joskin tällaisessa tilaisuudessa en pidä sitä aivan yhtä suurena ongelmana. Toinen asia joka pakostakin pisti silmään, oli että kaikki joukkueet riippumatta sijoituksestaan saivat mitalit. Siis kirjaimellisesti jokainen pelaaja sai mitalin. En tiedä mikä Suomessa on linjaus tähän, mutta itse en ole kyseisen idean fani. Palkinto menettää jossain määrin merkityksensä, kun kaikki saavat sen. Tosin tämä kuvastaa hyvin yleistä asennetta, johon olen täälläpäin Australiaa törmännyt.
Toinen kauden lopusta seurannut asia oli salivuorojen peruuntuminen. Sain kuitenkin yhteydenottoja pelaajien vanhemmilta ja nyt ei kun kehittelemään puitteita jostain. Ulkoharjoituksilla avataan tämä viikko, mutta jostain pitäisi pian kenttää löytyä.





Viimeviikon suunnitelmassa sanat ”Hill Runs” olivat avainasemassa…

Näiden juttujen lisäksi kaksi muuta merkittävää tapahtumaa on viimeisen parin viikon aikana ollut. Ensin saatiin TSS:n koululle vieraaksi koripalloa Saksassa ammatikseen valmentava Liam Flynn. Pääsimme alkuun seuraamaan, kun hän veti treenit muutamille koulun pelaajille. Touhu vaikutti etäisesti tutulta ja pientä hymyä oli vaikea estää, kun tajusin ensikertaa nähneeni kyseiset drillit Launeella tai Metsäkankaalla (Lahdessa). Tämän jälkeen siirryimme kahvittelemaan vapaamuotoiseen juttutuokioon. Pääsin itsekkin vaihtamaan pari sanaa hänen kanssaan. Puhuimme hieman Australian ja Euroopan juniorijoukkueitten eroista ja muusta koriksesta. Suomen tullessa puheenaiheeksi hän mainitsi heti Koposen ja Wilsonin. Lopputuloksena tästä kaikesta oli loistava ja opettavainen aamupäivä.

Tämän jälkeen olin melko hyvillä mielin ja odottelin innolla viime viikon perjantaita. Tällöin oli tarkoitus suorittaa Australian tason 1 valmentajan tutkinto/accreditation. Suomessa en ole vielä päässyt tätä tekemään, kun idea sen suorittamisesta tuli valitettavan myöhään ja armeija ehti väliin. Uskoisin kuitenkin joitakin eroja tässäkin tapauksessa olevan. Lähdin perjantaita kohti suurilla odotuksilla ja pettymys oli melkoinen, kun tajusin että edes aivan perusasiat eivät olleet oletettua tietoa, johtuen siitä että kursilla oli myös monia opettajia joista useat eivät olleet koskaan koripalloa pelanneet. Käytimme aamupäivän erilaisten pallonkäsittely-harjoitteiden, sekä lay upin askeleitten läpikäymiseen. Myöhemmin siirryimme täyttö sääntöihin ja pelinomaisiin harjoitteisiin. Loppu iltapäivästä kävimme ohimennen läpi mikä skreeni on ja eri tavat puolustaa sitä, sen enempää yksityiskohtiin menemättä.

Vaikkakin uuden sisällön puuttuminen oli pettymys, pyrin auttamaan niitä jotka sitä tarvitsivat noiden asioiden oppimisessa. Joka tapauksessa kyseinen kurssi on nyt suoritettu, joten voin hyvillä mielin ensi vuonna pyrkiä olemaan myös rep toiminnassa mukana, jossa siis otetaan parhaat pelaajat kaikista alueen seuroista ja pelataan muiden alueiden rep joukkueita vastaan.

Näin loppuun täytyy mainita, että odotan innolla myös suomeen palaamista. Suomeen tulen marraskuun 21 päivä ja lähden 22 helmikuuta. Olen pyrkinyt selvittämään, jos tuo ensimmäisen tason valmennustutkinto olisi mahdollista tehdä tuona ajan jaksona. Muutamia työharjoittelu paikkoja on myöskin löytynyt, sekä jääkiekon että jalkapallon puolelta suomalaisista korkean tason seuroista. Niihin on sitten tarkoitus mennä seuraamaan, miltä se fysiikkavalmennus kyseisissä lajeissa näyttää. Koripallon osalta ovet ovat vielä täysin auki, joten mikäli tiedät mahdollisesti korisliiga seuroja, joihin olisi tällainen reipas 21 vuotias liikuntatieteiden opiskelija tervetullut seuraamaan valmennusta, harjoittelua ja toimintaa noin viikon ajaksi, niin yhteydenotot ovat tervetulleita.
(Email: Aleksanteri.Leinonen@gmail.com )


________________________________________________________
Olen 21 vuotias, liikuntatieteiden opiskelija ja koris valmentaja. Asun ja opiskelen Australiassa. Vaihtelin jonkin aikaa sitten kuulumisia valmentaja mentorini Jari Toivosen kanssa ja tuli esille kuinka erilaista koripallo täälläpäin on. Hän sitten pyysi minua kirjottamaan pieniä stooreja kokemuksistani täällä, joita voisi jakaa, joten tässä sitä nyt ollaan.

keskiviikko 24. elokuuta 2016

Koripalloa maapallon toisella puolen, Australiassa. Osa IV

Näin alkuun pahoittelut väliin jääneestä viikosta. Paljon on kuitenkin tapahtunut ja niihin tapahtumiin taidetaan päästä vasta ensi kirjoitelmassa. Tähän väliin onnittelut Koposelle historiallisesta siirrosta. Aloitetaan kuitenkin siitä mihin viimeksi jäätiin.

Eli viime kirjoituksen lopussa taisin mainita millaisella suunnitelmalla lähdin liikkeelle alun kulttuuri shokin jälkeen. Ensin piti löytää niitä pelaajia jotka tosiaan haluaisivat harjoitella. Suuntana näin alkuun oli TSS, paikallinen koris- ja muista urheilujoukkueistaan tunnettu koulu. Esteenä alkuun oli kuitenkin byrokratia, aikani odoteltuani sain kuitenkin blue cardin ja pian olikin jo juttutuokio varattuna TSS:n koripallo vastaavan Dave Claxtonin kanssa. Valitettavasti ajoitukseni oli kuitenkin mitä huonoin, sillä tämän Blue Card sählingin takia tämä kaikki venyi samalle viikolle koulun kauden alun kanssa. Joka tarkoitti sitä, että valmennus paikkoja ei juuri ollut jäljellä. Yhdeltä joukkueelta kuitenkin puuttui valmentaja viime hetken peruutuksen kautta ja ilolla otin sen vastaan. Kyseessä on 8C joukkue joka selko kielellä tarkoittaa noin 14 vuotiaitten kolmos jengiä. Itse olin tästä melko helpottunut. Kun saa tietää aloittavansa seuraavana iltapäivänä, niin tuollainen rennompi jengi on ehkä siihen tilanteeseen se optimaalisin sillä siinä yön yli ei mitään kovin kattavia kausi suunnitelmia tehdä.



Miten tuollaista porukkaa sitten lähtisi valmentamaan. Tähän varmasti on monia paljon pätevimpiäkin henkilöitä, mutta ensimmäisten treenien jälkeen, kun oli vähän kosketusta joukkueeseen, lähdin seuraavalla idealla liikkeelle. Treenien alussa tehtiin aina sitä varsinaista harjoittelua. Koska kyseessä oli tosiaan kolmos joukkue niin, jos se alku meni hyvissä merkeissä, otettiin puolestavälistä eteenpäin rennommissa merkeissä. Kyselin myös pelaajiltä vähän että millä motivaatiolla kukain oli liikkeellä, niin päädyin parin viikon jälkeen pyörittämään extra treenejä harjotusten lopuksi niille jotka halusivat nousta B joukkueeseen ensi kaudella, joka ei tosiaan mitään mahdottomuuksia vaatisi.

Joka viikkohan pitäisi myös olla peli. Ensimmäinen viikko meni niin pelien kuin harjoitusten osalta totuttelun merkeissä. Käytiin pelaamassa pieni turnauksen tapainen tuolla brisbanen lähistöllä ja yllätyksekseni tultiin sieltä saldolla 2 voittoa ja yksi tappio. Tosin voitot olivat muiden koulujen D ja F joukkueita vastaan ja se tappio oli ainoaa toista C joukkuetta vastaan, joka kohdattiin.
Noh, ei siinä mitään. Saatiin viikolla ihan mukavat treenit alle ja kotiottelukin oli tulossa. Tiedä sitten oliko se kotona pelaaminen vai mikä, mutta koko joukkueen meininki oli ottelua ennen ja muutenkin ottelupäivänä ihan eri mitä harjotuksissa tms. Näinhän se taitaa toki aina näissä enempi harraste joukkueissa mennä, mutta ihme tapahtui. Pelaajat kuuntelivat valmentajaa ja pelasivat parhaansa mukaan ja pysyttiin taidollisesti selkeästi parempaa joukkuetta vastaan mukana. Mitään nokkelia kuvioita ei tullut piirrettyä, kun eihän täällä edes A joukkueet ole kuvioista kuulleetkaan. Peli taktiikka oli melko simppeli. Armoton mies puolustus ja paine aina kun vastustajilla oli pallo. Kun itsellä oli pallo niin syöttöjä, syöttöjä, syöttöjä ja heitto yrityksiä vain kolmensekunnin alueen sisältä. Pojille iso hatun nosto effortista ja näin loppulukemat kirjattiin 26 – 25 meidän hyväski. Tämähän tapahtui siis noin kolmisen viikkoa nykyhetkestä.

Samaan aikaan clubi puolella. Kun aloitin koululla valmentamaan, niin tuo harjoitusvuoro missä clubin kaikki joukkueet U20:stä U11 joukkueisiin olivat harjoitelleet, loppui. Olin kuitenkin jutellut clubin managerin kanssa ja oli kehkeytynyt idea ”skills” harjoituksista jotka olisivat avoimia kaikille halukkaille. Näinpä eräänä maanantaina St. Hildasin koululle saapui sekalainen joukko pelaajia eri ikäluokista jne. Olin ennen tätä tehnyt hieman scouttausta puhumalla eri joukkueiden valmentajille ja kyselemällä ketä pelaajia he suosittelisivat extra harjoitus ryhmään.




Näinpä maanantaina napsin pelaajat joiden nimi oli listalla yhdelle korille ja toinen valmentaja joka oli paikalla, otti lopun porukan. Ideanahan oli, että kun saadaan enempi motivoituneet pelaajat yhteen ryhmään, niin saadaan myös paljon korkeatasoisempaa harjoittelua. Ja tämä kyllä kovasti vaikutti pitävän paikkansa. Maanantai meni vielä vähän totutellessa, mutta keskiviikoille oli varattu vuoro pelkästään tälle ryhmälle jonka olin poiminut kasaan. Se ensimmäinen keskiviikko oli ensimmäinen kerta Australiassa tähän asti kun näin jotakin kunnon koripalloharjoituksia muistuttavaa toimintaa.
Seuraava viikko lähti vain paremmin käyntiin ja viikko viikolta ollaan menty eteenpäin, kun ryhmä on vakiutunut ja itse oppinut tuntemaan pelaajia. Tällä hetkellä ryhmä koostuu noin kuudesta kahdeksaan pelaajasta, joista suurin osa on 10 ja 15 ikävuoden välillä. Osa pelaa TSS:llä ja osa ei. TSS:n 7A joukkue on eniten edustettuna kolmella pelaajalla.

Näin loppukevennykseksi yksi huomio mihin olen täällä törmännyt, on ainakin jossain määrin täydellinen koripallokulttuurin puute. Törmäsin tähän kun kyselin pojilta miten ovat olympialais-pelejä seuranneet. Se, että yksikään ryhmän pelaajista ei tiennyt kuka mystinen hahmo Milos Teodosic on, on asia erikseen. Toisaalta kun oma maajoukkuekkaan ei vaikuttanut kovin tutulta on ehkä hieman syytä huoleen. Samaten kun kysyin kuinka moni pelaajista oli nähnyt ammattilaiskoripallo-ottelut viimeisen kahden vuoden sisällä livenä ja yksi tai kaksi kättä taisi nousta koko maanantain yli kahdenkymmenen pelaajan ryhmästä. Noh ei siinä mitään, enempi työsarkaa vain ensivuodelle.

Jatketaan näistä tunnelmista ensikerralla. Silloin tosiaan erityisen mielenkiintoista stooria kun saadaan mukaan mahdutettua, sekä viime viikonlopun, että ensiviikonlopun tapahtumat. Täytyy sanoa, että elän parhaillaan näin valmentajan näkökulmasta parasta mahdollista aikaa, kun olen löytänyt motivoituneen ryhmän jota valmentaa ja elän keskellä viime viikonlopun ja ensiviikonlopun kaltaisia herkku hetkiä. Niistä lisää ensi Kerralla.





____________________________________________________
Aleksanteri Leinonen
Olen 21 vuotias, liikuntatieteiden opiskelija ja koris valmentaja. Asun ja opiskelen Australiassa. Vaihtelin jonkin aikaa sitten kuulumisia valmentaja mentorini Jari Toivosen kanssa ja tuli esille kuinka erilaista koripallo täälläpäin on. Hän sitten pyysi minua kirjottamaan pieniä stooreja kokemuksistani täällä, joita voisi jakaa, joten tässä sitä nyt ollaan.

sunnuntai 7. elokuuta 2016

Koripalloa maapallon toisella puolen (osa 3):

Tosiaan loput ensimmäisestä vuodesta meni ihan täysin opiskelujen parissa. Tämän vuoden alussa lähdin kuitenkin pyrkimään mukaan toimintaan, ensin pitäisi vain löytää sitä toimintaa.
Ensimmäisenä paikkana listalla oli yliopistokoris. Kyseessä ei kuitenkaan ollut aivan NCAA. Aika nopeasti selvisi kuitenkin, että yliopistokoris touhu täällä oli enempi hupimeininkiä, kuin varsinaista kilpakorista. Suurin osa pelaajista oli samantasoisia mitä näin harraste jengeissä, yhtä poikkeusta lukuun ottamatta.

Andrew niminen kaveri oli ensimmäinen pelaaja Australissa, jonka tekeminen muistutti jossain määrin kilpakorista. Kyseessä oli 190cm paikkeille yltävä takamies, joka oli ihan korispelaajan kunossa ja osasi kyllä heittää. Toisaalta pallonkäsittely ei ihan näyttänyt vuorenvarmalta.  Voi toki olla, että vastustajien tason tarjoama kontrasti hämäsi jonkin verran, mutta näin muutamalla silmäyksellä en pitäisi mahdottomana vertauksena 1 Divariin tai jopa Korisliigan penkkimiehistöihin.





Samaan aikaan yliopistolla tuli vietettyä pitkiä päiviä, kun mid semester kokeet oli edessä.
Kun yliopistokoris ei tuottanut toivottua tulosta, totesin että ehkä pitäisi koittaa samaa taktiikkaa, kuin Suomessa. Eli ottaa yhteyttä täkäläiseen seuraan ja lähteä siitä eteenpäin.
Kuten jo aikaisemmin mainitsin, niin nettisivut ainakaan urheilujoukkueiden kohdalla ei ole aivan sitä tasoa ja selkeyttä mitä ehkä toivoisin. Loppujen lopuksi löysin kuitenkin sähköpostin ja pienen kirjeenvaihdon ja soiton jälkeen oli sovittuna, ensimmäinen valmennus. Kyseessä oli paikallinen seura TSS Suns ja ideana oli, että saapuisin ensin auttamaan ja katsomaan miten täkäläinen Aussie hoops, aka"AKL-toiminta"(5-7v etc) pelaa ja sen jälkeen jäisin U20 jengin harkkoihin.
The Southport School(TSS) oli jo ennestään tuttu sali. Loistavat puitteet, kolme koriskenttää, tosin vain kuusi koria(ei sivukoreja) ja parketti lattia. Aussi Hoopsin puolesta pari huomiota. Alkuun saimme valmiin "harjoitus-suunnitelman", eikä siinä sinäänsä mitään vikaa. Suomessa olin toki tottunut, että sen saa itse laatia eikä sitä löydä käteen 5min ennen harjoitusten alkua. Suurin ongelma siinä oli kuitenkin se, että yli puolet aktiviteeteista oli aivan liian monimutkaisia tälle ikäryhmälle. Toinen silmiinpistävä asia oli, että suurinosa vanhemmista jäi katsomaan treenejä, mikä ei ainakaan oman kokemukseni pohjalta ole normaalia Suomessa.

Kokonaisuudessaan tästä ja muutamista muista yksityiskohdista jäi kovasti olo, että valmennus ainakin tässä tilanteessa muistutti enempi palvelu ammattia, kuin valmentajan/opettajan roolissa toimimista. Suomessa AKL toiminnassa tunsin, että yhdessä vanhempien kanssa autettiin lasta kasvamaan eri tavoin, kun täällä vaikutti enemmän siltä kuin vanhemmat olisivat valvomassa ettei lapselta vaan vaadita tai kielletä mitään.
Kuten moni voi jo tästä pohjustuksesta arvata niin meno oli aikamoista sekamelskaa. Haluan tähän väliin painottaa, että AKL valmentajana en usko olleeni mitenkään epätavallisen tiukka, mutta tiettyjä perusjuttuja kuten kykyä kuunnella pillin soidessa, harjoitusten tekemistä parhaan kykynsä mukaan ja yleisiä käytöstapoja(ei ohittelua, kunnioitus muita pelaajia kohtaan jne.) vaadin jopa niissä touhuissa. Jos tähän ei joku parin varoituksen ja pienen juttelun jälkeen pystynyt, niin seurauksena oli ensin jäähdytteleminen kentän ulkopuolella ja lopulta seuraavien treenien väliin jääminen.
Täällä ilmapiiri ei kuitenkaan ollut kyseistä linjaa mahdollistava. Valmentajana on aina ikävää toimia tilanteessa, missä yksi pelaaja pilaa monien muiden tekemisen ja omat kädet on sidotut, niin ettei asialle voi juuri tehdä mitään.

Tämän jälkeen siirryttiin U20 treenehin. Olin sopinut valmentajan kanssa, että vedän oman setin ekat 15-20min ja hän jatkaa siitä. Tarkoituksena oli tehdä perustaitoja, hieman syöttämistä, viimeistelyä syötöstä ja lopulta pallon käsittelyä.
Alkulämppää kun oltiin viimeistelemässä ja pyysin jokaista ottamaan parin ja yksi pallo paria kohden, niin selvisi, että about 20 pelaajan joukkueella oli harjoituksissa mukanaan yksi... YKSI!! pallo. Kulttuurieroja? Jaa-a, tuijottelin siinä pari sekuntia tyhjyyteen ja muutaman hiljaisen kirosanan jälkeen siirryttiin lennosta improvisaatio fysiikka treeneihin. Käytin samaa settiä mitä suomessa vedin C-junnujen treeneissä ja opin jälleen uuden asian, nimittäin lihaskestävyyden puolesta Namikan C-junnut olivat kovempaa tasoa mitä täkäläinen U20 joukkue.
Todella outoa. Seurasin loppu treenit apuvalmentajan roolissa ja totesin, että ehkä Namikan C-junnut saattaisivat pärjätä tälle U20 porukalle ihan pelikentälläkin. Joskin koko, nopeus ja voima menee tälle U20 ryhmälle, niin viimeistely, syöttäminen ja takurien pallon käsittely menisin kyllä C-junnuille tässä tapauksessa.

Juttelin tämän jälkeen seuran managerin kanssa ihan hyvässä hengessä. Selvisi tosiaan, että täällä ei oikein ymmärretä ideaa "harraste joukkue". Se että tarjottaisiin tilat, aikuinen vahtimaan jne. ei riitä vaan koetaan, että maksua vastaan pitäisi tehdä jotain. ISO VIRHE! Tästä seuraa se, että vedetään kaiken maailman drillejä ja harjotteita pelaajille, jotka tahtoisivat vaan pitää hauskaa ja pelata kavereiden kanssa. Noh, tämä ainakin selittää pelaajien tason.




Ensimmäinen valmennuskokemus ei vielä antanut iloon aihetta.
Selvisi myös, että varsinainen TSS:n koulujoukkue on se mihin pitäisi lähteä mukaan. Sitä varten tosin tarvittiin blue card. Blue cardin tarvitsee täälläpäin mikäli työskentelee yksin lasten kanssa. Näitä vastaavia erivärisiä kortteja löytyy about kaikkeen mahdolliseen. Rakennustyömaa työhön, alkoholin läheisyydessä työskentelyyn jne.
Vieläkään ei etsimääni löytynyt, mutta tästä olisi hyvä jatkaa, tässä vaiheessa suunnitelma oli jo melko selkeä. 1) Löytää motivoituneita pelaajia 2) Varmistaa mahdollisuudet/puitteet jne kunnon harjoitteluun 3) Se harjoittelu.. 4) Tulokset.
Yleensä aina puhutaan kuinka se työnteko on se vaikein osuus ja ehkä se urheilijan näkökulmasta onkin. Näin valmentajan näkökulmasta kohta 1 oli kuitenkin osoittautunut hankalimmaksi tähän mennessä.

tiistai 2. elokuuta 2016

Koripalloa maapallon toisella puolen: Sopeutumista




Olen 21 vuotias,  liikuntatieteiden opiskelija ja koris valmentaja. Asun ja opiskelen Australiassa. Vaihtelin jonkin aikaa sitten kuulumisia valmentaja mentorini Jari Toivosen kanssa ja tuli esille kuinka erilaista koripallo täälläpäin on. Hän sitten pyysi minua kirjottamaan pieniä stooreja kokemuksistani täällä, joita voisi jakaa, joten tässä sitä nyt ollaan.
Australiaan saapuessani ensimmäinen huomio oli lämpötila. Suomen -20 asteen pakkasista tänne +30 asteen helteeseen aihetti pientä epämukavuutta alkuun. Ensimmäiset viikot nyt muutenkin menivät totutellessa, asunnon etsiminen, pankkitilin avaus, kännykkä liittymän hommaus jne.

Kun ne oli saatu kuntoon, niin oli muutama viikko aikaa ennen yliopiston alkua ja armeijan jäljiltä kunnon loma kyllä kelpasi. Kun yliopisto lähti käyntiin, niin alkuun oli kädet enemmän kuin täydet opiskelujen kanssa. Vaikka itse koen englannintaitoni olevan melko hyvä, niin sanavarasto, mitä täällä käytetään, on jotain, mitä ei ainakaan meidän enkun tunneilla opeteltu.
Varsinkin aineitten omissa sanastoissa oli niitä tilanteita missä tiesin konseptin tms. suomeksi, mutta tuntemattomia englanninkielisiä sanoja tuli eteen aina vähän väliä, jotka tuottivat paljon ylimääräistä työtä. Kun enempi latinasta haettua sanastoa alkoi tulla anatomian puolella, oli se itselle suuri helpotus, koska niiden sanastojen opetteluun oli sentään varattu aikaa.

Kun pari kuukautta oli koulu ollut vauhdissa löysin mid semester breakkien tms. kautta aikaa käydä tutustumassa paikallisiin korismestoihin vähän. Ensimmäisenä tuttavuutena toimi Tallebudgera Recreational Center, vähän kuin paikallinen pajulahti.
Täällä aamusta siihen asti, kun vuoroja on varattu(yleensä 5 jälkeen illalla), voi tulla heittelemään. Maksu taitaa olla jotain 2-3 dollarin, eli max parin euron luokkaa, periaattella "play all you can", eli maksat kerran ja jos kentät vapaat voit olla vaikka aamu kasista ilta viiteen.
Ensimmäisenä toteamuksena oli, että nelisen vuotta pelaamatta juuri yhtään korista ei tee paremmaksi. Eihän tuo nyt ihan yllätyksenä tullut, mutta hieman pahalta se tuntui. Sekä henkisesti, että fyysisesti. Fyysisesti erityisesti vasen polvi, teki jälkeenpäin kantansa tähän temppuun hyvin selväksi.
Näyttelin kuitenkin pelaajan roolia sen verrran hyvin, että pääsin ottamaan osaa muutamiin pick-up peleihin. Yllätyksekseni, ketään junnuja tai varsinaisessa joukkueessa pelaavia ei osunut silmiin. Harrastelijoiden taso täälläpäin on aikalailla sama mitä suomessa jos miinustetaan entiset ammattipelurit.
Juttelin pelien jälkeen herrojen kanssa vähän ja yritin selvittää miten koripallo on täällä organisoitu. Taisin lähteä juttutuokion jälkeen sekavampana, mitä olin ennen. Kuitenkin siitä jäi käteen ymmärrys, että täällä on kunnon koulukoris joukkueet, mutta on myös club joukkueita ja kaiken päälle on vielä jonkulaisia state/rep joukkueita. Miten nämä kaikki on yhteydessä toisiinsa oli vielä tässä kohtaa täysi arvoitus.
Jokatapauksessa kun matkasin bussissa kyseisen session jälkeen kotia kohti, niin pari asiaa oli selviä. A) Kehoni oli kääntymässä demokraattisesti minua vastaan urheilun suhteen. Polvien linja ei ollut muuttunut mihinkään, mykoplasman jäljiltä keuhkot olivat liittyneet oppositioon ja jopa lihasten tuoma vahva kannatus oli kutistunut näkyen hitautena ja heikkoutena. B) Puitteet täällä on paljon paremmat suomeen verrattuna ja hinnat päästä pelaamaan kehon täydeltä korista sisäkentillä on paljon halvemmat. C) Valmmennus pestin hommaaminen tulisi olemaan vaikeampi homma, kuin mitä odotin. Suomessa jos haluat valmentaa lajia X kaupungissa Y on yksi seura yleensä ja siellä on yksi valmennus vastaava. Otat siihen henkilöön yhteyttä ja voila. Täälläpäin on lähellä useita seuroja, kouluja tms. ja nettisivujen saatavuudesta/selkeydestä jne. menee pisteet kyllä suomelle.
Näihin tunnelmiin. Jatketaan tästä ensi viikolla.

Auringon nousu läheisen Mt. Warning vuoren päältä.

 ________________________________________

Aleksanteri Leinonen