Klaus Mahlamäki valittiin vuonna 2020 suomalaisen koripalloilun Hall of Fameen. Mahlamäki pelasi urallaan 134 maaottelua, 189 pääsarjaottelua ja valmensi pääsarjatasolla 59 ottelua. Hän edusti Suomea mm. EM-kisoissa 1977.
Mitä valinta Hall of Fameen merkitsee sinulle?
Tunteet tulivat pintaan, kun sain tiedon valinnastani. Se on upea kunnianosoitus. Huomasin, että on tämä hienoa, että on saanut jotain elämässä aikaiseksi. Olen nöyrästi onnellinen kunnianosoituksesta.
Mitkä hetket nousevat mieleen painuneimpina mieleesi korisuraltasi?
Oma lähtökohtani koripallouralle on hiukan erikoinen. Täytin 19 vuotta vuonna 1968 ja samana vuonna tapahtui valtavasti. Nousimme ensinnäkin Karkkilan Työväen Urheilijoiden kanssa mestaruussarjaan. Samana keväänä Kalevi ”Kallu” Tuominen valitsi minut viiden kaupungin kansainväliseen turnaukseen Tallinnaan mukaan. Pääsin siitä sitten miesten olympiakarsintajoukkueeseen. Tallinnan matkasta seuraavana oli Tsekkoslovakiassa harjoitusleiri ja siitä Bulgariaan, josta kotiin 3-4 viikon reissun jälkeen.
Nuorten maajoukkue oli tuolla aikaa päässyt EM-kisoihin karsinnoista ja minut valittiin joukkueeseen. Espanjan Vigossa oli EM-kisat loppukesällä ja sitä ennen pelattiin vielä Moskovassakin maajoukkueen kanssa. Koko kesä oli aivan ihmeellinen, sillä en ollut koskaan aiemmin käynyt ulkomailla yhtä Ruotsin reissua lukuun ottamatta. Nuorten kisoissa tulimme kahdeksansiksi, joka oli hieno suoritus. Lopuksi syksyllä voitimme Karkkilan joukkueella A-nuorten Suomen mestaruuden täysin yllättäen HKT:tä vastaan.
Seitsemän ensimmäistä maajoukkuevuotta leiripäiväraha oli 5 markkaa/päivä, ulkomaanpäiväraha oli 1 dollari/päivä. Viimeisenä maajoukkuevuotenani 1977 (EM-kisavuonna) Martti Huhtamäki liiton puheenjohtajana nosti päivärahat leiriltä 30mk/päivä ja ulkomailla 5-6 dollaria/päivä. Rahan takia tätä ei koskaan tehty.
A-nuorten SM-mestaruus 1968 Karkkilan TU:n kanssa on ollut ja on edelleen ”makea” muisto pikkukaupungin poikien edelleen ainoasta Suomen mestaruudesta koripallossa.
Suomen mestaruudet erityisesti PlayBoyseissa nousevat mieleeni tärkeinä. Olin aloitusviisikossa ja tärkeässä roolissa. Seura oli pieni, mutta aikaansaava ja yhteisöllinen. Marttisen Mikko seuran perustajana järjesti kivoja tapahtumia pelaamisen ohella. Pääsimme harjoitusleirille Ranskaan, jossa oltiin viikko pelaamassa ja harjoittelemassa. Kleinbussilla Pariisista Etelä-Ranskaan nosti joukkuehenkeä ja jäi mieleen. Reissulla tapahtui tottakai paljon…
Amerikassakin kävimme yhden pitkän viikonlopun. Vaimot ja tyttöystävätkin oli mukana. Sponsorilta oli saatu asut, jossa oli kirkkaanpunainen klubitakki ja tummansiniset housut. Kennedyn kentälle tultuamme tullimiehet ihmettelivät, että mistä päin tämä torvisoittokunta on tulossa. Pääsimme onnellisesti maahan.
Vuoden 1977 EM-kisat Belgiassa on yksi kovimmista saavutuksistani. Unelma oli pelata Euroopan parhaiden kanssa. Jokaisesta hetkestä nautin, mutta olin päättänyt, että viimeiseen otteluun Ranskaa vastaan päättyy maajoukkueurani. Olin vasta 28-vuotias, mutta perhe-elämä ja työura johtivat päätökseeni lopettaa ja antaa aikaa enemmän perheelle. Olin halunnut asettaa asiat tärkeysjärjestykseen.
Keitä nostaisit omalta pelaaja ja valmentajauraltasi suurimpina innoittajinasi?
Robert ”Petteri” Petersen oli aivan ylivoimainen mentori maajoukkueessa, joka minusta piti huolta kokonaisvaltaisesti ja tuki minua, koska olin kasvanut ilman vanhempieni tukea. Hän piti minua konkreettisesti pystyssä vaikeina aikoina niin kentällä kuin sen ulkopuolella.
Pelaajista nostaisin ylös kaikki Karkkilan joukkuekaverit. He ovat ikuisesti muistoissani oman kylän poikina, joiden avulla yhdessä menestyttiin ja kehityttiin. Vuorion Mika ja Kalevi ”Monni” Sarkalahti seurajoukkueesta olivat tärkeitä monien muiden ohella. Monnin kanssa pelasimme yhteen parhaiten urallani. Löysimme oikeaan aikaan ja oikeassa paikassa kentällä toisemme kerta toisensa jälkeen. Mikan kanssa olimme työkaverit PlayBoysin aikana ja kaverit koripallouran jälkeenkin. Hänen kanssaan ei koskaan tule ikinä aika pitkäksi ja hän on aina hyvällä tuulella ja tukemassa. Pelikentälläkin oli monet kivat hetket hyvän ystävän kanssa. Rauramon Anssin kanssa olimme kämppäkavereita koko maajoukkueuran. Meillä synkkasi asiat yhteen, Anssi on mahtava kaveri. Aina on apua saanut, kun on tarvinnut, myös koripallon ulkopuolelta. Risto Lignell ja Tapio Sten pysyvät niin ikään ikuisina koripalloystävinäni.
Mitä koripallo sinulle merkitsi aktiiviuran aikana?
Koripallo merkitsi todella paljon. Naimisiinmenon ja lapsien jälkeen tuli heti koripallo, työkin jäi usein vähän taka-alalle. Koripallosta olen elämässäni jotain saavuttanutkin. Ja koripallo on muistoissani ikuinen ja erittäin tärkeä.
Koripallo antoi minulle tällä olemattomalla pohjalla hyvät työpaikat, että olen elämässä päässyt eteenpäin. Minulla ei ollut kotoa apua, eikä mahdollisuutta käydä kouluja. Koripallo ja sen luomat ystävyyssuhteet avasivat työuralla ovia. Laji myös on tuonut itseluottamusta ja kohentanut itsetuntoa, kun on huomannut pärjäävänsä ja saanut menestyäkin.
Olen elättänyt itseni 15-vuotiaasta alkaen. Ilman isähahmoja Kallua ja Petteriä en tiedä mihin olisin joutunut. He näkivät tilanteeni ja tukivat minua vaikeissa paikoissa. Vuonna 1972 Petteri nosti minut maajoukkueen kapteeniksi todella nuorena pelaajana. Jotain valmentajat minussa näkivät.
Kommentit
Lähetä kommentti