Mikko Koskinen: ”Trader-Jack” testasi itse tulokkaan Wake Forestissa

Mikko Koskinen on suomalaisen koripallon Hall of Fame-legenda ja Amerikan Uutiset-lehden päätoimittaja. Hän asuu nykyään Floridan Lake Worthissa, josta seuraa tarkasti niin Suomen kuin USA:n koripalloa. Tämä teksti on jatkoa Koskisen aiempaan tekstiin, jossa hän muisteli kokemuksiaan tullessaan ensikertaa Yhdysvaltoihin.

Maailman tunnetuimman tupakkakaupungin Winston Salemin 1970-luvun alussa vielä varsin matalarakenteisen keskustan rakennukset nousivat hiljalleen horisontista näkyille, kun huristelimme Vesku Hiltusen oldsmobililla kohti Wake Forestin yliopistoa. Itse campus oli laaja ja vehreä, jonka maisemaan perinteiset punatiiliset rakennukset valkoisiksi rapattuine ikkunakehyksineen istuivat erinonomaisesti. Keskellä kylää sijaitsi kveekarikirkko, jonka torni nousi ylpeästi omiin korkeuksiinsa.

Legendaariseksi jo tuolloin muodostunut koripallohalli, Gore Gymnasium, sijaitsi kivenheiton päässä. Kahden viikon koripalloleiri pikkujunioreille oli alkamassa. Me apuvalmentajat asuimme opiskelija-asuntoloissa, jotka olivat tyhjillään kesäloman aikana. Raahasin matkatavarani matalan rakennuksen toiseen kerrokseen. Koputin oveen kun olin jo kuullut, että asuinkumppanini oli jo ehtinyt paikalle. Ovi aukesi, ja eteen ilmestyi varsin vaikuttava hahmo – 203-senttinen, suorastaan laajarunkoinen musta kaveri.

-Hei, olen Collis Temple, hän tervehti iloisesti. Esittäydyin ja vaihdoimme muutaman sanan. Puolentoista kuukauden oleskelu Pohjois-Karoliinassa oli onneksi jo hionut kulmikasta kielitaitoani ymmärrettäväksi puheviestinnäksi. Hän kertoi olevansa Baton Rougesta Lousianasta ja pelaavansa LSU:n joukkueessa (Lousiana State University). Vasta viime vuosina minulle selvisi, että Collis B. Temple oli LSU:n ensimmäinen musta pelaaja kautta aikain.

Collis B.Temple sekä pojat Collis III ja Garret ovat kaikki pelanneet LSU:n joukkueessa.

Collis osoittautui tekniikaltaan oivaksi sentteriksi, jonka puolustuspeli etenkin oli erinomaista. Häntä vastaan oli vaikea tökkiä koreja. Menestyksekkään yliopistouran jälkeen Temple varattiin NBA:han vuonna 1974 (94. varaus). Hän pelasi yhden kauden San Antonio Spursin riveissä ennen kuin siirtyi Euroopan puolelle Espanjaan. Viitisentoista vuotta sitten näin telkkarista hänen numeroa pienemmän poikansa Collis III:n pelaavan LSU:n laiturina, ja rakennusalan yrittäjäksi ryhtyneen Collisin itsensä istuvan katsomossa. Myös hänen toinen poikansa Garrett veti LSU:n korispaidan päälleen.

Wake Forestin korisleiri alkoi tulopäivän iltana, apuvalmentajien ja Wake Forestin pelaajista koostettujen joukkueiden matsilla. Marssimme koripallohalliin pitkää suurin vitriinein reunustettua sisääntulokäytävää pitkin. Vitriinit sisälsivät valtavan määrän  toinen toistaan komeampia pokaaleja, mutta ne eivät olleet suinkaan koripallosta voitettuja. Lähes jokaisen pytyn kylkeen oli kaiverrettu sama nimi: ”Arnold Palmer”. Laji oli tietysti golf,  josta noihin aikoihin minulla ei ollut minkäänlaista käsitystä. Sittemmin ”The King”  -lempinimen saanut Palmer on lajihistorian aatelia, jonka kanssa samalle riville voidaan kirjoittaa vain nimet Jack Nicklaus ja Tiger Woods.

Vesku Hiltunen oli sopinut etukäteen päävalmentaja Jack McCloskeyn kanssa näyttöpaikastani joka ilta pelattujen ”councelor gamesien” yhteydessä. Joukkueen ykkössentteri Gil McGregor valitsi minut joukkueeseensa. Sain paljon peliaikaa, sillä koko koutsikaarti istui tarkkailuasemissa katsomossa. En tiedä mitä Vesku oli livertänyt heille etukäteen, mutta matsit sujuivat aivan suunnitelmien mukaan. Tiesin, että  Jenkeissä on aina heitettävä kun on paikka, syöttö katsotaan perääntymiseksi. Tämä on merkillinen maa.

Wake Forestin ykköspelaaja tuohon aikaan oli mittaiseni takamies Charlie Davis, joka tykitti yliopistourallaan 25 pistettä ottelua kohti. Ja olikin Charlie taitava, jopa niin että NBA-ura aukeni hänelle muutamaksi vuodeksi.

Päävalmentaja Jack McCloskey oli vielä vajaa viisikymppisenäkin vanttera, 183-senttinen jässikkä, jonka oli itse pakko päästä testaaman suomalaisehdokkaan taidot. Entisenä yliopistopelaajana hän haastoi yksi-yhtä-vastaan matsiin. Vaikka olenkin tässä pelissä pitänyt itseäni kohtuullisen hyvänä, tuosta matsista saatujen mustelmien parantuminen kesti pitkään. Jack pelasi kovempaa kuin maajoukkueen monivuotinen kämppäkaverini Heikkisen Jokke.

Wake Forestin päävalmentaja Jack McCloskey toimi myös Detroit Pistonsin ja Minnesota Timberwolvesin toimitusjohtajana.

-Oletpa aika ovela pelaaja (a sneaky player), totesi koutsi matsin jälkeen. En muista, kuinka siinä lopulta kävi, mutta koskaan sen jälkeen en ole pelannut valmentajaani vastaan. Historia kertoo, että myöhempinä vuosina McCloskey sai NBA:ssa lempinimen ”Trader-Jack” tehtyään suurta huomiota herättäneitä pelaajakauppoja Detroit Pistonsin toimitusjohtajana (GM). Ennen eläköitymistään Jack siirtyi Detroitista Minnesota Timberwolfin johtoon. 92-vuotiaana hän siirtyi ajasta ikuisuuteen vuonna 2017. Rauha hänen sielulleen.

Eräänä iltana Collis kysyi, haluaisinko lähteä vähän katselemaan kaupunkia. Mikä ettei, tuumin ja niin ajoimme Winston Salemin keskustaan.

-Tiedän yhden hyvän musiikkibaarin, Collis kertoi matkalla. Pysäköimme down-townissa kadun varteen ja marssimme eräästä ovesta sisään. Aluksi silmäni eivät erottaneet mitään, kun tummansävyinen bluesmusiikki alkoi upota tajuntaani. Marssimme hämärässä kohti baaritiskiä kun tajusin, että huone oli tupaten täynnä – kaikki mustia ihmisiä. Hymyjä ei näkynyt ja ilmeet olivat, jos eivät ihan uhkaavat, vähintäänkin ihmettelvät. Niskakarvani nousivat pystyyn ja pelko iski ytimeen.

-Ei hätää, Mikko. Minä hoidan jutun jos tulee hankaluuksia, raamikas Collis rauhoitteli. Täytyy tunnustaa, että siitä huolimatta olo oli vähintäänkin epämukava. Nyt lähes 50 vuotta myöhemmin ymmärrän asioitten taustaa paremmin. Vuonna 1971 oli kulunut vasta muutama vuosi siitä kun rotuerottelu lopetettiin Yhdysvalloissa. Eteläisen ”Tar–heel” -valtion sorretut sielut tiesivät jotain sellaista mitä minä en. Nyt asia on selvinnyt minullekin. ”Black Lives Matter”.

Leirin alkaessa lähestyä loppuaan, Collis kysäisi yhtenä iltana tulevaisuudenaikeistani. Kerroin että tarkoitukseni oli saada koripallostipendi Yhdysvalloista. Olihan amerikkalainen koripallo ihanteeni ja pelaaminen täällä tavoitteeni. Olimme morsiameni Pirjo-Leenan kanssa päättäneet mennä naimisiin juuri ennen reissuani, mikä helpottaisi siirtolais- ja opiskeluviisumien saamista – mikäli onnistuisin stipendin saamaan. Hääpäivämme oli kymmenen vuorokautta ennenkuin koneeni nousi Arlandan lentokentältä Tukholmasta.

-Me tarvitsemme heittävän takamiehen joukkueeseemme, sopisit hyvin meille. Voinko soittaa valmentajalleni ja kysyä, olisiko hän kiinnostunut, Collis tiedusteli kohteliaasti. Vastasin myöntävästi, koska asiani sekä Guilford Collegen että Wake Forestin kanssa olivat auki. Seuraavana päivänä tuli vastaus.

-Coach haluaa, että lähdemme yhdessä Baton Rougeen heti leirin jälkeen, Collis kertoi.

LSU:n päävalmentajana toimi tuolloin Press Maravich, suuren ihanteeni ”Pistooli-Pete” Maracvichin isä. Pete Maravich varattiin NBA-draftin  kolmantena vuonna 1970. Sittemmin julkaistuista historiikeista minulle on selvinnyt Maravich-saagan kokonaiskuva.

Press Maravich (LSU:n päävalmentajana 1966-1972), valmensi poikaansa koko tämän yliopistouran ajan. Pete sai tehdä kentällä mitä halusi. Ja niin hän tekikin. Vastustajat katselivat sormi suussa, kun Pete esitti sirkustemppujaan ja yleisö villiintyi. Hänen pistemääränsä ylsivät tuon tuosta yli 40:n. Lähes sama tahti jatkui NBA-areenoillakin. Pete Maravichin elämä sai kuitenkin traagisen lopun kun hän menehtyi sydänkohtaukseen 40-vuotiaana kesken ikä-miesten koripallo-ottelun vuonna 1988. Pistooli-Pete kaatui saappaat jalassa.

Pistooli-Pete Maravich menehtyi 40-vuotiaana kesken koripallo-ottelun.

Aikeeni matkustaa Baton Rougeen kantautui kuitenkin Jack McCloskeyn korviin. Olikohan Veskulla sormet pelissä, mietin myöhemmin. Leirin toiseksi viimeisenä päivänä Jack pyysi yllättäen puheilleen. Pöydällä oli pino paperia, jonka hän päättäväisesti törkkäsi eteeni...

-Mikko, voisitko ystävällisesti allekirjoittaa nämä, hän pyysi. Edessäni oli neljän vuoden koripallostipendi kovatasoiseen korisyliopistoon. Stipendin arvo rahallisesti jo tuolloin oli reilusti yli satatuhatta markkaa. Poikkesin tuolloin niistä muutamasta suomalaiskoripalloilijoista, jotka olivat saaneet stipendin amerikkalaiseen yliopistoon. Timo Lampenin, Kari Liimon, Ville Vainion ja Kalevi Sarkalahdenkin BYU-stipendien taustalla vaikutti mormoniyliopiston käynyt maajoukkueluotsi Robert ”Petteri” Petersen. Atlantic Coast Confrenssissa pelaava Wake Forest on tuottanut sittemmin NBA-kentille sellaisia nimiä kuin Tim Duncan, Chris Paul, ”Mugsy” Bogues, Randoph Childress ja John Howard. Tartuin kynään ja raapustin harakanvarpaani paperien alareunaan.

Loppu hyvin, kaikki hyvin – vai oliko? Koulu alkoi elokuun puolivälissä, mutta virallisesti englanniksi käännettyä oppikoulun päästötodistusta ei ollut vielä saapunut. Valitsin luentoja ja kävin treeneissä. Vapaa-ajat kuluivat campuksella, sillä autoa minulla ei vielä ollut. Eräänä päivänä pelasin biljardia New Yorkista kotoisin olleen Mike-nimisen laitahyökääjän kanssa. Telkkarissa alkoi pyöriä ns. draft-listat Vietnamin sotaan lähetettävistä nuorista miehistä. Satunnaisotantaan perustuvaa draftia pelkäsivät kaikki, sillä sotaan ei halunnut kukaan. Viet –”fucking” – nam sai amerikkalaisnuorilta runsaasti kritiikkiä. Äkkiä Mike kalpeni. Hän näki oman nimensä ruudussa. Mike säntäsi saman tien puhelimeen ja soitti äidilleen. Seuraavana päivänä hän lähti. Kuinka Mikelle lopulta kävi, se jäi meille muille arvoitukseksi. Vietnamiin hän kuitenkin joutui, kerrottiin. Mikella ei ollut rikasta ja vaikutusvaltaista isää, joka olisi pystynyt ostamaan tutulta lääkäriltä ”luupiikki –dignoosin" ja välttämään rintamakomennuksen, kuten maan nykyisen presidentin isä Fred Trump teki poikansa hyväksi.

Soittelin vaimolleni Suomeen säännöllisesti ja kerroin ajankohtaiset uutiset. Tuolloin puhelut piti tilata postitoimiston puhelimesta etukäteen ja odotella parisen tuntia ennenkuin linja aukesi. Paperit olivat lähteneet, sain viestin.

-Voisitteko tulla toimistooni, pyysi Mr. Starlings (Director of Admissions) eräänä päivänä. Marssin paikalle ja hänellä oli uutisia. Paperit olivat saapuneet.

-Oppikoulutodistuksenne on OK, mutta mikä on tämä todistus jossa sanotaan, että teidät on hyväksytty Helsingin yliopiston valtiotieteelliseen tiedekuntaan vuonna 1970? Jos olette käynyt vuoden yliopistoa, ette NCAA:n  sääntöjen mukaan voi olla freshman. Siksi edustusoikeutenne rajoitetaan kolmeen vuoteen, herra Starlings terotti. Purin huulta ja sanoin, että haluan neuvotella Jack McCloskeyn kanssa. Jackin viesti oli selvä. Hän halusi minut neljäksi vuodeksi joukkueeseen.

-Sano, että olet ollut viime vuoden armeijassa. No big deal, hän vakuutti ja iski silmää. Luontoni ei kuitenkaan antanut periksi. Mitä jos asia tulee joskus julkisuuteen, puntaroin. Opintoni Hesassa olivat menneet hyvin, sillä yhtään tenttiä ei tullut takaisin. Ensimmäisen vuoden aikana sain suoritetuksi neljä approbaturia, yhden cum lauden puolikkaan ja kaikki peruskurssit. Olin etukäteen päättänyt, että teen vain kahta asiaa: opiskelen ja pelaan koripalloa. Koska aika on rajallista, kaikki muu saa jäädä.

Wake Forest Campus

Päätökseni oli vuorokauden harkinnan jälkeen selvä. Ensimmäisen kerran elämässäni koripallo hävisi koulunkäynnille. Nyt vähän yli seitsemänkymppisenä on tunnustettava, että koti-ikäväkin taisi iskeä. Vaimoni odotti ensimmäistä lastamme. Ensi vuonna Jussi täyttää 50 vuotta. Tälle puolen Atlantin päädyimme kaikesta huolimatta, tosin neljännesvuosisata vuotta myöhemmin.

                                                                                            Mikko Koskinen

(Kuvat: Mikko Koskisen arkisto)