Siirry pääsisältöön

Mikko Koskinen: Kun jenkkikoris tuli Ouluun

Mikko Koskinen on suomalaisen koripallon Hall of Fame-legenda ja Amerikan Uutiset-lehden päätoimittaja. Hän asuu nykyään Floridan Lake Worthissa, josta seuraa tarkasti niin Suomen kuin USA:n koripalloa.

Amerikkalaista koripalloa jo lähes 60 vuotta seuranneena – ja ihannoineena – en kuitenkaan usko, että kykenisin vetämään päteviä johtopäätöksiä Yhdysvaltain ja Suomen koripalloilun eroista tai yhdenmukaisuuksista. Jotain on tietysti tarttunut puseroon matkan varrella, aina siitä lähtien kun Suomen Koripalloliitto alkoi 1960-luvun puolivälissä lähettää Koripallo-lehteä kotiini Oulun Karjasillalle. Voi sitä postiluukun kolahduksen odotusta aina kun tiesin uuden numeron ilmestyneen!

Korislehti oli 15-vuotiaalle juniorille henki ja elämä. Sellaiset esikuvat kuin John Havlicek, Oscar Robertson, Puujalka-Wilt Chamberlain ja eritoten, Pistooli-Pete Maravich uskomattomine temppuineen ja pistelukemineen, syöpyivät syvälle muistikuviini. Koripallolehti oli luettava heti tuoreeltaan, kannesta kanteen. Vaikken vielä täysin ymmärtänytkään amerikkalaisen ja suomalaisen koripallon yhteyttä, oivalsin kysymyksen olevan jostain merkittävästä – käytettiinhän lajivalmennuksessa englanninkielisiä termejäkin kuten ”skriini, katovei ja setappi”.  Kun runsas 50 vuotta myöhemmin toimin apuvalmentajana West Palm Beach State Collegen naisten joukkueessa parin vuoden ajan, oli ympyrä tullut täyteen. Neljännesvuosisadan aikana katsotut tuhannet yliopisto- ja NBA-matsit ovat täydentäneet kuvaa - mutta valmis se ei ollut vieläkään: peli on muuttunut vuosikymmenten aikana.

Kotimaisen koripallon mielikuvani alkoi tarkentua, kun televisio otti lajin mukaan ohjelmiinsa 1960-luvun puolivälissä. Uutiset Suomen koripallomaajoukkueen selviytymisestä Tokion olympiakisoihin ei vielä uponneet viittä eri urheilulajia harrastaneen pojan tajuntaan. Mutta sitten kun koriskärpänen puraisi tosissaan, alkoi tapahtua. Muistiini on piirtynyt elävästi Euroopan Cupin ottelu HKT:n ja maanosan ehdotonta huippua edustaneen Real Madridin välillä. Nimet Raimo Vartia ja Kari Liimo jäivät lähtemättömästi muistini perukoille. Vartia ajeli läpi espanjalaispuolustksen kuin tyhjää vaan, ja Liimo upotti vastustamatomasti hypäreitään.

Oulun leveysasteilla huippupelaajia ei juuri elävänä nähty. Kun Oulun Lyseon koripallojoukkue selvisi vuonna 1965 Helsingin Sanomien tukeman oppikoulu-cupin finaaliin, Pohjois-Pohjanmaan junasta asuivat ulos sellaiset Munkkiniemen Yhteiskoulun koripallotähdet kuin Jorma Pilkevaara, Lars Karell, Gleb Schirokoff ja Yrjö Janoff. Ottelusta ei jäänyt kerrottavaa. Tappio kotikentällä kirjattiin luvuin 54-100, mutta vaihtopenkillä koko ottelun viettäneenä mieleeni jäivätkin päätösseremoniat päällimmäisenä. Pääsin puristamaan suuren ihanteeni, olympiasankari Jorma Pilkevaaran kättä. Kahteen viikkoon en tohtinut näyttää saippuaa omalle heittohanskalleni, ettei Pilkun kultainen kosketus katoaisi.

1960-luvulla saatiin Oulun korkeudella tuulahdus myös amerikkalaisesta koripallosta, pariinkin otteeseen. Pääasiassa Suomi-sarjaa tahkonnut ja kaudella 1966-67 myös SM-sarjassa piipahtanut Oulun NMKY kestitsi Pyrinnön salilla Ohiosta saapunutta Gulf Oil All Starsin nimellä pelannutta jenkkijoukkuetta. Ottelu kuului legendaarisen Jim McGregorin ideoimaan amerikkalaisen koripallokulttuurin levittämishankkeeseen Euroopan puolella. Hänen toimestaan 1960- ja  1970-luvuilla yli 600 amerikkalaispelaajaa kiersi vanhan mantereen kenttiä. Mukana oli niin eturivin yliopistopelaajia kuin työpaikan perässä palloilevia. Nykyisin McGregorin avaamalla Eurooppa-tiellä palloilee vuosittain satoja amerikkalaispelaajia, joista suomalainenkin koris on saanut oman kohtuullisen osansa.

Oli siinä junioreilla ihmettelemistä kun vuonna 1965 nähtiin ensi kertaa mustien miesten donkkaavan palloa renkaan läpi niin että Oulun Pyrinnön urheiluhallin puiset korilevyt tärisivät! Väkivahvan sentterin Al Dillardin nimi jäi kummittelemaan mieleeni, mutta myös raamikkaiden Van Arsdalen kaksosten esitykset ihastuttivat oululaisyleisöä. Ja kuten arvata saattoi, kyyti oli Ynnin miehille kylmää.

Toisen amerikkalaisen koripalloviestin Ouluun toi maajoukkueen kakkosvalmentaja Robert ”Petteri” Petersen, jonka korisluennolle osallistuin Pyrinnön urheilutalon kokoushuoneessa.

Valmentajalegendat Robert Petersen ja Bobby Knight

-Poja, elkä aloitako koskaa polta tupakaa. Se o sama ku annate vastustajale eteen 15 prosentia, Petteri vakuutti. Oli pakko uskoa. Ei ollut varaa antaa eteen tuumaakaan. Petterin innoittamana aloitimme ympärivuotisen harjoittelun, mikä siihen aikaan oli Oulun koriksessa uutta.

Kehitystä alkoi tapahtua. Syksyllä 1966 sain kutsun Suomen-sarjassa pelanneen OP:n valmentajalta Eero Lahdenperältä liittyä ensi kertaa miesten joukkueeseen. Keltanokkakausi kului 17-vuotiaalta heti parinkymmenen pinnan keskiarvolla, mikä avasi ovia kohti tavotteitani. Perheemme muutti isän työpaikan vaihtumisen takia Turkuun vuonna 1967. Kaupungin korismainetta piti yllä tuolloin SM-sarjassa pelannut Riento. Suomi-sarjan joukkue Turun NMKY lähestyi kuitenkin innokkaammin.

-Meillä pääset aina kentälle, Riennossa joutuisit vaihtopenkille, perusteli Namikan ex-pelaaja, sittemin erotuomarina mainetta niittänyt Pentti Hilke. Hän toimi sittemmin päävalmentajana Turun NMKY:n voittaessa ensimmäisen Suomen mestaruutensa kaudella 1972-73. Ylioppilaskirjoitusten jälkeen oli maanpuolustuksen vuoro. Palvelu Santahaminan Urheilujoukoissa avasi myös tien SM-sarjaan Helsingin NMKY:n paitaan. Siirron taustalla oli joukkueen kapteeni Roland Ahola. Hän vakuutti, että joukkueen uusi valmentaja Kauko Jämsen antaa kentällä mahdollisuuden tulokkaalle. Pieni hopeoitu parhaan pelaajan lautanen kirjahyllyssämme muistuttaa yhä ensimmäisestä SM-sarjaottelustani, Kataja-HNMKY syyskuussa 1969. Omasta mielestäni lautasen olisi ansainnut Reijo ”Niisku” Niiranen, jonka heittopeli oli vastustajalle tuhoisaa läpi ottelun.

Maajoukkueura avautui joulukuussa 1970. Länsi-Berliinissä tuli vastaan Länsi-Saksa. Petteri määräsi vartioitavakseni Kruger-nimisen kierosilmäisen pelaajan. Tehtävä oli vaikea koska en tiennyt, mihin suuntaan hän aikoi edetä tai syöttää pallon. Voitimme pelin. Kun sitten keväällä 1971 ilmoitin Petterille, etten mahdollisesti ole maajoukkueen käytössä koska olen päättänyt lähteä tavoittelemaan suurta unelmaani ja matkustaa Yhdysvaltoihin korispallostiendiä metsästämään, hän oli ratkaisuuni hyvin tyytyväinen ja toivotti hyvää matkaa. Oulun NMKY:stä maailmalle ponnistanut Vesa Hiltunen oli järjestänyt kaksi näyttöpaikkaa Pohjois-Karoliinassa, Guilford Collegessa (Greensboro) ja Wake Forestissa (Winston Salem). Se matka avasi silmäni lopullisesti näkemään, mitä koripallo on Yhdysvalloissa. Sittemmin professsoriksi opiskellut Vesku on järjestänyt opiskelupaikan sadoille suomalaisopiskelijoille ja urheilijoille opiskelupaikan Virginiassa sijaisevaan Averett Universityyn.

Vesa Hiltunen 1971

Greensborossa asuin Vesan alivuokralaisena ja sain työskennellä Guilfordin juniorileirin valmentajana monien muiden apuvalmentajien, toisista yliopistoista saapuneiden pelaajien,  ohessa. Selvitettiin, että leiriä pyörittävän yliopiston pelaajat eivät saa osallistua valmentamiseen, jotta vältettäisiin parhaiden junioireiden suora värvääminen. Parin viikon leirillä opin, kuinka merkittävästä urheilulajista oli kysymys. Parisataapäinen juoniorijoukko harjoitteli tunnollisesti alkeita kahdesti päivässä. Iltapäivisin pelattiin valmentajien ja Guilfordin edustuspelaajien joukosta koostettujen joukkueiden kesken iltapeli, jota leiriläiset saapuivat innokkaasti katsomaan.

Olipa mukana koviakin nimiä, jopa ammattilaistasolta. Eräänä iltana hallin eteen kurvasi upea avoauto, josta parketille porhalsi siilitukkainen korispelaaja. Nimettiin kaksi kapteenia, jotka aloivat vuorotellen valita pelaajia joukkueisiinsa. Guilfordin laiturina tuolloin pelannut M.L.Carr, sittemmin NBA:n parhaaksi kuudenneksi mieheksi valittu Boston Celtic-pelaaja, valitsi vahvasti kieltä murtaneen suomalaislaiheliinin joukkueeseensa.

-Ota sinä Mikko sitten tuo pedettäväksesi, M.L. kehotti ja viittasi siilitukkaa. Enhän minä silloin tiennyt, että hän oli edellisen ABA-kauden paras pistemies Bob Verga. Ei ihme, että pikkujunnujen huutomyrsky oli rikkoa salin seinät jo kun mies astui saliin.

Guilfordin valmentajat ja M.L. Carr

Mutta hyvinhän kaikki lopulta meni. Pilkevaaran kultaranteesta oli jäänyt riittävästi hippuja sormenpäihini ja pallo upposi lähes joka paikasta. Matsin jälkeen pikkupojat tulivat oikein joukolla kyselemään, että ”kuka sinä sitten olet ja mistäpäin kotoisin?”. 

-Olen suomalainen – I`m from Finland.

-Jaa mistä, pojat utelivat.

-Pohjoismaista – from Skandinavia – from Euroope...

Hiljalleen pojilla alkoi raksuttaa. Sitten eräs kymmenvuotias tummahipiäinen pyylevähkö poika tuli ja kysyi:

-Eivätkö suomalaiset voittaneet Venäjän talvisodassa 1939-40? Eikö jokainen suomalainen sotilas ampunut kymmenen senäläistä? Käyttivätkö suomalaiset valkoisia lumipukuja ja motittivat venäläiskolonnat metsissä?

Vastattuani myöntävästi hän selvitti, että Suomen historia ja maan käymät sodat ovat häntä erityisesti kiinnostaneet. Syytä tähän en enää muista. Mieleeni jäi vain että molemmat hänen vanhempansa olivat lääkäreitä, ja että koriksessa hän ei ollut kovin lahjakas.

Guilford Collegen koripallostipendit oli jo päätetty keväällä, eikä päävalmentajan tarjoama puolistipendiä olisi riittänyt kattamaan kustannuksiani. Niinpä matkani jatkui legendaariseen Wake Forest Universityn korisleirille - ja sitten alkoi tapahtua.

                                                                                                Mikko Koskinen, Lake Worth

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Vilma Kesänen: Kentältä johtajuuteen

Vilma Kesänen on suomalainen huippukoripalloilija, joka on siirtymässä koripallouralta työuralle. Hän kirjoittaa koripallouran tuottamasta osaamisen sanoittamisesta ja millainen on ollut kokemus osallistua mentorointiohjelmaan. Satuin n ä kem ää n Basketball Hall of Fame:n j ä rjest ä m ä n Kent ä lt ä johtajuuteen 2020 -mentorointiohjelman ilmoituksen basket.fi -sivulla ja jo pikaisen vilkaisun j ä lkeen mielenkiinto oli her ä tetty. Ohjelma tarjosi sparrausta ja mentorointia sellaisille koripallotaustaisille henkil ö ille, jotka kaipaavat tukea ja ajatustenvaihtoa joko opiskeluun, ty ö el ä m ää n tai koripallouraan liittyviin asioihin. Sold, ilmoittauduin mukaan. Asia eteni nopeasti - vaikkakin kaikille tuttu iso K laittoi kapuloita rattaisiin yhteistapaamisten osalta - ja sain mentorikseni koristaustaisen maailmankansalaisen ja todellisen ty ö el ä m ä n ammattilaisen Mikko Simonin . Ohjelmassa on mukana suuri joukko osaavia mentoreita, joilla on varmasti paljon annettavaa

Jarmo Laitinen: Ennen kaikki oli paremmin. Vai oliko?

Jarmo Laitinen on suomalaisen koripallon Hall of Fame-legenda. "Jarkilla" on pitkän pelaaja- ja valmentajauran tuoma rautainen kokemus arvioida koripalloa eri näkökulmista.  Jo useamman vuosikymmenen ajan ovat ikämieskoripalloilijat kokoontuneet hauskanpitoon ja pelaamaan kesä-heinäkuun vaihteessa Savonlinnaan. Itsekin olen ollut mukana noissa karkeloissa jo noin 30 vuoden ajan ja aina on ollut hauskaa. Ajan kulun on vuosien mittaan oppinut tulkitsemaan puheenaiheista. Kun nuorempana iltapuheet pyörivät yleensä raikkaiden juomien ja naisten ympärillä, nykyään puhutaan enemmän verenpaineesta ja diabeteksesta. Mutta yksi aihe on melko ajaton. Kun puhutaan koripallosta, tuntuu siltä, että ennen kaikki oli paremmin. Tyhjiä lonkero- ja olutpulloja siirretään pöydässä ja todistetaan, kuinka -60-luvulla Kasi ja Kalifornia rikkoivat kaikenlaiset puolustukset ja ”olisivat pysäyttämättömiä tänäänkin”. Nämä keskustelut kuuluvat kuitenkin samaan sarjaan kuin useat väitteet H

Kristian Lampen: Timo Lampenin perintö?

  Isäni, Timo Lampen, pelasi urallaan 133 maaottelua ja noin kahdeksan kautta pääsarjassa 29 pisteen keskiarvolla. Hän edusti Suomea seitsemän kertaa EM-kisoissa ja kerran olympialaissa vuonna 1964, joka myös antaa perspektiiviä hänestä urheilijana.   Perintö on vaikea sana. Olen isäni poika ja isäni oli ja on minulle ensisijaisesti isä. Isäni oli aika vaatimaton suhteessa hänen meriitteihinsä eikä halunnut niitä sen kummemmin tuoda esille. Kun katsoo hänen tilastojaan voi todeta hänen olleen melkoinen koripalloilija, mutta ei se näkynyt meillä kotona millään tavalla. Koripallo ei ollut mitenkään isossa roolissa lapsuudessani. Voin sanoa, että kun aloin 1978 pelaamaan koripalloa en varsinaisesti tiennyt isäni koripallotaustasta. Muistan aloittaneeni koripallon katsomalla tuona vuonna televisiosta naisten maaottelua, jossa pelasi muun muassa perhetuttumme lahtelainen Leena Vestala. Koulussakin koristunnit olivat olleet kivoja. Sanoin isälleni, että haluaisin alkaa pelata korista. Isä