Hannu Ahonen, mikä on koristaustasi?
Koristausta lähti siirryttyäni kansakoulusta oppikouluun 1963 Vartiokylän yhteiskouluun. HKV:ssä minulla oli yleisurheilutausta, jossa olin ollut valtakunnallisilla valmennusleireillä. Koulun puolesta oli korissali käytössä ruoka-aikoinakin ja pikkuhiljaa jäi yleisurheilu koripallon viedessä mukanaan. Pentti Salmi tuli kerran koulullemme katsomaan treenejä ja kysyi rehtorilta luvan saako Hannu siirtyä HKT:n riveihin. Luvan saatua alkoi siitä totisempi koripallo kohdallani.
HKT:lla oli todella hyvät B ja A-juniorit ja voitimmekin Suomen mestaruudet. Sitten 18-vuotiaana minut nostettiin huikeaan HKT:n miesten joukkueeseen, jossa olin kolme vuotta mukana. Peliaika oli kortilla, kun joukkueessa oli kahdeksan maajoukkuepelaajaa.
Pikkuhiljaa valmennus alkoi kiinnostaa ja pelaaminen väheni. Vartiokylän toiminnassa olin erityisesti junioreissa mukana valmentajana 15 vuotta, jonka jälkeen HNMKY nappasi minut 1985 toimintaansa Seppo Sonkerin aisapariksi. Tähän mennessä olin ollut jo kaksi vuotta nuorten maajoukkuevalmentajana.
Minusta tuli yksi ensimmäisistä ammattivalmentajista Suomessa 1987, kun valmensin Dettmannin kanssa nuorten maajoukkuetta ja HNMKY:n miesten joukkuetta, sekä toimin silloin käynnistyneessä Mäkelänrinteen Urheilulukion valmennuksessa niin pojilla kuin tytöillä.
Kuinka päädyit korisalumnien Ribari-lehden päätoimittajaksi?
Olin lopettanut korishommat ja katselin koripalloa eri näkökulmista. Minulla fiilis siitä, että olin saanut koripallolta niin paljon, johti ajatukseen, että halusin antaa vielä jotain takaisin tälle loistavalle lajille. Olin joskus kirjoitellut lehtiin juttuja koripallosta, joten Ribariin mukaan lähteminen tuntui kiinnostavalta. Tässä hommassa saa yhä edelleen tarkastella koripalloa monista mielenkiintoisista kulmista ja tehdä hommia mukavan porukan kanssa yhteisöllisesti.
Mitä alumnitoiminta sinulle merkitsee?
Itselleni koripallo on ollut minulle puoli elämää. Ja koen, että haluan antaa sille vielä omaa panostani takaisin. Alumnitoiminnassa on hienoa, että pelaaja- ja valmentajauran aikana tavatut ihmiset kokoontuvat taas yhteen. Aiemmin on kilvoiteltu vastakkain ja nyt puhalletaan yhteen hiileen lajin hyväksi tai ainakin muistellaan yhdessä veljellisesti menneitä. Lisäksi näen, että mentorointi on tärkeää kokemusten jakoa nuoremmille, jossa on iso potentiaali kasvaa vaikutukseltaan.
Mitkä on ikimuistoisimmat hetkesi koripallon parissa?
Pelaajana ensimmäinen mestaruus B-junioreiden loppuottelussa, kun voitimme Äänekosken Huiman Helsingin Urheilutalolla kahden pisteen erolla. Olin 37,5 kuumeessa, mutten halunnut sitä kertoa kenellekään, kun polte pelaamiseen oli valtava. Voittaminen oli upea tunne ja täyttymys, kun vielä itsekin onnistuin pelissä tehden 18 pistettä.
Valmentajauralta tulee muistoihin vuodelta 1977 Teneriffan klinikka, jossa oli yli 300 valmentajaa ympäri Euroopan ja minä osallistujista nuorin. Luennoitsijat olivat maailman huippuluokkaa, mm. Dean Smith oli itselleni tärkein. Hänestä muodostui uralleni myös tärkein mentori, kun yritin imeä kaiken opin, mitä Dean Smith teki ja ajatteli koripallosta. Suomesta mukana olivat ainakin Robert Petersen, Risto Piipari, Jorma Bruce, Mika Arola, Lauri Vekkilä, Raimo Lammi ja Jukka Mantere. Klinikka antoi valtavan sysäyksen itselleni valmentamiseen silloisesta modernista koripallosta.
Kommentit
Lähetä kommentti